Kiirettä pitää

Elämänlangalla on pitänyt melkoista kiirettä viime viikkoina. Töissä kertyy ylityötunteja ja silti tuntuu siltä, ettei kaikkea tarpeellista ehdi tehdä, eduskuntavaaleissa kampanjapäälliköiminen vie oma aikansa ja neulekirjan kääntämisellekin on varattava tunteja vuorokaudesta. Kaiken kukkuraksi Teemu konferenssimatkailee Las Vegasissa, joten jälkikasvussakin on tavallista enemmän paimentamista.

Yleensä olen hoidettavien asioiden suhteen melko hyvin organisoitunut (kyllä, kotona on sotkuista - siivoaminen on alhaalla hoidettavien asioiden prioriteettilistalla). Perjantai-iltana kuitenkin huomasin, että olin unohtanut kysyä, missä ja mihin aikaan Joelin lauantaiaamun tanssitunti on. Tähän mennessä tanssitunnille ja sieltä kotiin matkustaminen on ollut isä-poika -toimintaa, ja nuori tanssija oli hieman hermostunut siitä, mahtaako äiti osata ajaa bussilla ja raitiovaunulla. Hyvin kuitenkin sujui, ja löysimme kommelluksitta oikean tanssikoulun.

Tanssitunnin ajan minä ja neuleeni tutkimme lähiympäristöä. Aivan tanssikoulun kulmalta löytyi pikkuruinen kahvila. Vitriini oli liki tyhjä, mutta ystävällinen rouva ilmoitti että hän tekee mieluummin voileivät suoraan tilauksesta niin ne ovat tuoreita. Sain siis kahvikupilliseni kaveriksi ihan minulle tehdyn ruisleivän juuri niillä täytteillä kuin itse halusin. Tekeillä olevalle vihreälle villasukalle ei tarjoiltu.

Sunnuntaina ohjelmassa oli omana haasteenaan kahden kahdeksanvuotiaan pojan valmisteleminen virpomisreissulle. Nea on tässäkin asiassa jo paljon itseohjautuvampi ja järjestäytyi luokkakaverinsa kanssa yhdessä pukeutumaan noidiksi.

Riiviösektorin osasto 8 vee piti ensin paimentaa askartelemaan koristeita vitsoihin ja sitten etsimään noitavaatteita. Hameisiin pojat eivät suostuneet, joten ihan perinteisiä noitia meiltä ei lähtenyt liikkeelle, mutta vitsoista tuli loppujen lopuksi oikein hyviä. Nuoret miehet ovat molemmat sen verran ujoja, että kävivät vain parin tutun naapurin ovilla ja olivat sitten tyytyväisiä.

Palmusunnuntaina tuli tietysti puhuttua myös taas moneen kertaan keskustellusta aiheesta "Kuinka virvotaan OIKEIN?". Nykyiset virpomistavathan ovat suloinen sekoitus itäistä ja läntistä perinnettä. Toisaalta tämä on elävää kansanperinnettä, ei kiveen kirjoitettua, ja varsinkin suurissa kaupungeissa on ihan luontevaa, että eri puolilta tulleiden taustaperinteetkin sekoittuvat ja muotoutuvat uudelleen. Eikä tämä sekoittuminen ole uusi ilmiö, aikalailla samantapaisia keskusteluita käytiin jo silloin 30 vuotta sitten kun itse olin alakouluikäinen. Itse totesin, että pääasia on sanoa lapsille, että tarkoituksena ei ole kerjätä karkkia vaan toivottaa onnea ja terveyttä, ja että aina pitää kysyä saako virpoa. Poikien kanssa vielä erikseen harjoiteltiin ovikellon soittoa, tervehtimistä ja virpomista.

Ensi viikolla ollaan jo pääsiäisen vieton loppusuoralla ja toivottavasti keväisemmissä tunnelmissa. Katsotaan, olisiko Elämänlangalla taas jotain uutta neulottavaakin silloin.