Lahjakasta

Elämänlangalla vietetään lahjakkaita päiviä, kun Joelin 6-vuotissyntymäpäiviä vietetään koko viikko. Aloitimme eilen, jolloin vuokrasimme naapurissa sijaitsevan Perkkaan asukaspuiston tilan ja kutsuimme koko valtaisan eskariryhmän juhlimaan. Lopulta meillä oli omat, lainattu ja eskarikaverit laskettuna 17 lasta ja kolme aikuista. Melkoinen sirkus siis!

Joelilla ei ole koskaan aikaisemmin ollut varsinaisia kaverisynttäreitä, joten sankari oli aivan otettu kaikesta huomiosta, synttärilaulusta ja tietysti lahjoista. Angry Birds -tavarat ovat suuressa suosiossa, mutta myös Legot pitävät pintansa. Kuvassa sankari rakentaa jonkinlaista Ninjago-alusta.

"Äiti mitä sä oikein kuvaat?" Harmillisesti kuvaamista seurannut facepalm -liike oli niin nopea, ettei kamera saanut sitä ikuistettua näissä talviajan valokuvausolosuhteissa. Kuvasta joka tapauksessa näkyy, että Joelistakin on kasvanut oikein reipas iso lapsi. Nea on ollut Elämänlangalla enemmän esillä kun on luonteeltaan monin tavoin sosiaalisempi, Joel on enemmänkin rauhallisen pidättyväinen.

Eskari-ikä on monin tavoin mielenkiintoista aikaa. Joel on mm. alkanut puhua eskarissa ruotsia, vaikka vielä kotona on jyrkän suomalaisen kielipolitiikan kannattaja. Lukutaito on kesän mittaan kehittynyt yksittäisten sanojen tapailusta lyhyiden lauseiden lukemiseen, ja kirjoittamista harjoitellaan. Kädentaitopuolella olen kiinnittänyt huomiota siihen, että aikaisemmin melko yksiväriset ja suttuiset värityskuvat ovat nykyään monivärisiä ja oikein taitavasti tehtyjä.

Lahjakasta on meno myös täällä aikuispuolella perhettä. Totesin männäviikolla, että hukun käännöskirjojen tekijäkappaleisiin. Ongelma ratkesi hyvin nopeasti, kun mainitsin asiasta Facebookissa. Juuri tänä iltana pääsin eroon aika isosta pinosta kirjoja ja sain vaihtariksi nuo yllä olevassa kuvassa näkyvät ihanat kasvivärjätyt villalangat. Koska ollaan jo näin pitkällä syksyssä eivät värit suostuneet toistumaan ihan täydellisesti, mutta kyllä tuosta osviittaa saa. Valitettavasti en osaa sanoa, millä mikäkin lanka on värjätty, mutta ihania he ovat kaikki!

Näissä tunnelmissa Elämänlangalla siis tällä viikolla. Ensi viikolla taas sitten lisää neuleasiaa!

Täydellisen polvisukan metsästys

Olen kirjoittanut aiemminkin polvisukista. Ne ovat ihania ja olen neulonut niitä vaikka kuinka monta paria. Ongelma on vain se, että polvisukat eivät pysy minulla ylhäällä. Uudet polvarit ovat käyttökelpoiset noin puoli tuntia, sitten neule venyy sen verran, että sukat valahtavat nilkkoihin.

Nyt minulla on ollut uusimmat polvisukat testissä, ja noin kahden viikon käytön jälkeen olen toiveikas.

"Joel, ota kuva äidin sukista. Silleen, että sukat näkyy mutta ei tartte näkyä muuten äitiä."
"Miksi?"

Lopulta päädyin siihen, että kuvan laatu on ehkä kuitenkin parempi itse otetuilla taidekuvilla kuin Joelin käsivaralla. Nämä ovat siis aivan sileät peruspolvisukat: ribbissä 120 s, taka"saumassa" lisätty alkuun kaksi kertaa 2 s, sitten pohkeen paksuimmalla kohdalla aloin kaventaa joka 4. krs takasauman molemmin puolin, kunnes jäljellä oli sopivasti nilkan kieppeillä se 72 s, jolla normaalisti neulon nilkkasukkani vastaavan paksuisesta langasta. Ei mitään sen ihmeempiä kommervenkkejä.

Langan kestävyyttä hieman jännitän, tämä on nimittäin lahjaksi saatua silkki-kashmirsekoitesukkalankaa (Austermann Royal), ja minun isovarpaiden kynteni kalvavat järeämmätkin sukkalangat puhki melko pikaisesti. Erityisesti kun käytän villasukkia kengissä.

Mikä sitten on se salaisuus, joka tekee näistä polvisukista mahdollisesti ne täydelliset polvarit?

Vastaus on yksinkertainen: kuminauha. Tein ribbistä tavallista pidemmän ja neuloin keskelle nurjan kerroksen taitteeksi. Sisään ujutin pätkän kuminauhaa, josta vain ihan proosallisesti solmin päät yhteen. Jatkossa voisi harkita hifistelevänsä esimerkiksi 2 senttiä leveällä nauhalla, jonka päät ompelisi kauniistin koneella yhteen. Pidempään blogia seuranneet tosin muistavat ehkä, että minä ja ompelukone emme ole juurikaan puheväleissä. Eikä tuo kapea kuminauhakaan paina, kun älysin leikata tarpeeksi pitkät pätkät enkä sellaisia, että jalkojen verenkierto pysähtyy kun sukat ovat jalassa.

Näissä onnistumisen tunnelmissa siis Elämänlangalla tällä viikolla! Ensi viikolla taas toivottavasti lisää neuleasiaa.

Julkkarointia

Aloitan kiittämällä kaikkia viime viikon merkintää kommentoineita. Halusin jättää anonyymin kommentointimahdollisuuden auki, ja ilokseni keskustelu pysyi lähes täysin asiallisena. Monella oli myös omia kokemuksia jaettavana. Terveisiä siis lukijakunnan tynnyreille ja kukkakepeille, hukkapätkille ja hujopeille. Meitä ihmisiä valmistetaan monen kokoisina ja muotoisina, ja hyvä niin!

Tämä onkin hyvä aasinsilta neuleasiaan. Yksi syy siihen, että päädyin suunnittelemaan neuleita on juuri tuo ihmisten monimuotoisuus. Kaikille eivät samat mallit sovi. Sen huomasimme myös lauantaina kun vietimme Pipo on pääasia -kirjan julkkareita. Esimerkiksi pään ja kasvojen muoto ja hiusten pituus vaikuttivat kummasti, kun eri ihmiset kokeilivat näytteillä olleita kirjan mallipipoja. Myssy, joka on jonkun päässä hassun näköinen, istuu toisen päähän todella hyvin.

Julkkarit sujuivat todella hyvin, Villavyyhti oli täynnä väkeä ja Jennin (kuvassa vasemmassa reunassa kärpässienikuvioisessa hameessa) varaamat kirjat menivät kaupan omaa hyllykappaletta myöten. Kirjailijattaret (sohvalla Niina Hakkarainen, minä ja Hanna-Kaisa Hämäläinen, Hannan vieressä tuolilla Suvi Heikkilä) pääsivät signeeraamaan sen verran monta kappaletta, että laskut menivät sekaisin. Oli mahtavan hauskaa päästä tapaamaan niin vanhoja tuttuja kuin uusia tuttavuuksiakin.

Facebookissa kehotin ihmisiä ostamaan Jenniltä hyllyt tyhjiksi myös langasta. Ihan näin ei sentään käynyt, mutta siinä vaiheessa kun itse ehdin ostoksille asti, oli Cascade Heritage Silk Paints -hyllyssä enää yksi ainoa orpo vyyhtiparka. Pakkohan se oli poimia mukaan, varsinkin kun väri oli oikein ihana tummanvihreä. Siitä on jo syntymässä jonkinlainen päähine - pitihän minun päästä heti kokeilemaan samalla ostamiani HiyaHiyan puikkoja.

Ensi viikolla on siis mitä luultavimmin näyttää sellaistakin harvinaista herkkua kuin valmiita neuleita. Silloin taas uutta Elämänlankaa!

Tynnyri

Tänään Elämänlangalla vaihteeksi jotain aivan muuta. Neuleasiaa kannattaa etsiä viimeisestä kappaleesta.

Olin lauantai-iltana yksityisjuhlissa ravintola Teatterin klubilla. Tulin seuralaisineni ulos yhdeksän maissa illalla, ei siis mitenkään keskellä yötä. Ilta oli ollut hauska ja vielä lähtiessä olin katsellut itseäni kokovartalopeilistä miettien että olenpa oikeastaan tänään aika hyvännäköinen.

Ravintolan ovella oli neljä miestä tupakalla. Ihan normaalin näköisiä kolkyt ja risat -suomalaismiehiä, joihin en kiinnittänyt mitään huomiota, ennen kuin ohi kulkiessamme kuului huuto: "Hei, tynnyrit!"

Ensimmäinen huuto meni kuin vesi hanhen selästä humalaisen ääliöintinä. Mies kuitenkin jatkoi. Toisen kerran, kolmannen. Kolmannella huudolla minun hermoni repesivät totaalisesti. Käännyin, kävin päälle ja kiljuin niin että varmasti kuului koko Esplanadin mitalta, että tietääkö se "vitun idiootti", pardon my french, miltä tuo tuntuu. Mies selätti valitettavasti Teatterin ovet, viisi metriä eteisaulaa ja toiset ovet joiden takana pääsi portsarin selän taakse piiloon ennen kuin ehdin ottaa kolmea askelta. Miehen kaverit nostivat käsiään pystyyn ja vakuuttivat viattomuuttaan, mutta kerroin heille silti muutaman aika huonosti valitun sanan naisena olon vaikeudesta, aika kovaan ääneen. Se, mitä olisin halunnut sanoa oli: "Onko teillä äitejä, siskoja, tyttöystäviä, vaimoja, tyttäriä? Haluatteko te, että kuka tahansa voi katsoa oikeudekseen kadulla huudella mitä vain henkilökohtaisuuksia heille?" Valitettavasti puheeni sisälsi enemmän voimasanoja ja vähemmän eriteltyjä ajatuksia.

Jälkeenpäin olisin myös voinut kertoa tuolle miehelle, että itkin koko matkan Helsingin keskustasta kotiin Leppävaaraan. Itkin illalla kotona. Heräsin itkien sunnuntaina. Aloin itkeä, kun piti lähteä kauppaan ihmisten ilmoille. Jätin menemättä yksille syntymäpäiville, koska pelkäsin, etten pysty kohtaamaan vieraita itkemättä. Itken tätä kirjoittaessani. Valitettavasti hänen iltansa ja viikonloppunsa ei luultavasti mennyt näin piloille.

Itse pyrin näkemään ihmiset ihmisinä, en "vain" miehinä tai naisina. Onnekseni elän niin tasa-arvoisessa maassa, että tämä on yleensä helppoa. Koulussa ja harrastuksissa, tuttujen kesken, ihmisten ulkonäköön puututaan tasaisesti sukupuolesta riippumatta. Minulla on kuitenkin tunne, että koulumaailman (ja armeijan) ulkopuolella ja sen jälkeen harvoille pojille ja miehille katsovat aivan ventovieraat ihmiset asiakseen huudella kaupungilla ja huomautella ulkonäöstä.

Tietysti henkilökohtainen otokseni on vinoutunut, kun olen itse elänyt vain naisena, mutta tuttujen (sekä miesten että naisten) puheet vahvistavat käsitystäni. Haluan vielä erikseen mainita tiedostavani, että miehissä on poikkeuksia jotka vahvistavat säännön. Väitän kuitenkin, että mies saa poiketa niistä abstrakteista ulkonäköihanteista, joita kukaan ei määrittele ja kiveen kirjoita mutta kaikki tuntuvat tietävän, enemmän kuin nainen, ennen kuin hän kohtaa vastaavaa joka viikko tai edes joka kuukausi.

En saa kiinni siitä ajatusmaailmasta, joka antaa oikeuden arvostella kovaan ääneen ja osoitellen aivan vieraan ihmisen ulkonäköä. Kuten ylläolevasta kuvasta näkyy, minä olen lihava. Erityisen paljon kommentteja saan kuulla leveästä perseestä - olen saanut siitä lähtien, kun varhaisessa teini-iässä kehitin lantion. Silloin minulla oli myös vytötärö ja olin noi puolta nykyistä kapeampi, jolloin se vihattu takapuoli entisestään korostui.

Hyvällä ystävälläni on epätavallisen isot rinnat. Hän saa vähintään viikottain niihin liittyviä kommentteja kosinnoista kauhisteluihin ja suoraan sormella osoitteluun ja epäuskoiseen nauruun asti. Teini-iässä paras ystäväni oli vartalotyypiltään hyvin hoikka, joka tuntui myös oikeuttavan huuteluun.

Liian pitkä, liian lyhyt, liian suuret tai pienet rinnat, liian lihava tai liian laiha. Liian iso nenä, liian pieni leuka. Nakkisormet tai hämähäkin jalat. Mikään virhe ei ole niin pieni, etteikö siihen voisi joku katsoa asiakseen puuttua keskellä katua.

Aina voi argumentoida, että ulkonäköön voi vaikuttaa. Tiettyyn rajaan saakka se on totta. Minä en kuitenkaan olisi niin vakuuttunut siitä, että se auttaa. Niin kauan, kun käsittämätön määrä ihmisiä pitää täysin oikeutettuna arvostella toisten ulkoista olemusta, ei mikään itsensä muokkaaminen auta. Vaikka mitä tekisi, huutelijat löytävät aina uuden yksityiskohdan jota pilkata.

Kyseenalaistan tuon itse otetun oikeutuksen käydä henkilökohtaisuuksiin. En tiedä riittääkö rohkeus enää kun kiukku laantuu, mutta tästä lähtien aion pyrkiä kohtaamaan nuo huutelijat silmästä silmään. Ehkä osaan seuraavan kerran rauhallisemmin kysyä, mistä syystä ihminen kuvittelee itselleen tuon oikeuden loukata ja nauraa päälle. Ehkä saan edes jonkun ääliön ajattelemaan.

***

Niille, jotka etsivät Elämänlangalta neuleasiaa kerrottakoon, että tuon yllä mainitun ison perseeni voi nähdä tämän viikon lauantaina 13.10. ihan luonnossa Villavyyhdissä, koska kaupan emo Jenni on luvannut meille tilan Pipo on pääasia -kirjan julkaisujuhlallisuuksia varten. Kaikki kirjan tekijät ovat siis paikalla ainakin välillä 14-16. Kirjaa voi ostaa Villavyyhdistä ja halutessaan voi sitten vielä hakea meiltä kirjoittajilta myös nimmarit. Jos ei ole käynyt aikaisemmin mainitussa lankakaupassa niin tutustuminen kannattaa ehdottomasti - viehättävä pikku putiikki, hyvä valikoima ja ihana henkilökunta!

Ensi viikolla Elämänlangalla palataan toivottavasti taas normaaliin neulelähetykseen.

Puserot puikoille!

Elämänlankaa ja Langankuluttaja productions proudly presents: seuraava kirjaprojekti. Kustannussopimus on allekirjoitettu, lankakarttoja tilattu ja eräs sponsori on yhdet langat jo lähettänytkin. Mikäli kaikki sujuu aikataulussa, markkinoille saatetaan päästä jouluksi 2013.

Uuden kirjan kanssa alku oli hankalaa. Saimme vanhalta kustantamoltamme väärää tietoa, että eivät enää olisi lainkaan kiinnostuneita meidän tyyppisestämme kirjallisuudesta, ja ehdimme jo muutaman kuukauden etsiä uutta kotia. Sitten uusi kustannuspäällikkö kutsui meidät palaveriin, ja lopputuloksena jatkamme siis edelleen Avain-kustantamon leivissä.

Seuraavan kirjan työnimi on Puserot puikoille. Luvassa on siis nimenomaan neulevaatteita: niitä mainittuja puseroita, mutta lisäksi meiltä on kovasti toivottu esimerkiksi slipareita ja neuletakkeja. Omana tavoitteenani suunnittelijana on nyt erityisesti, että kirjaan saataisiin mahdutettua mahdollisimman monenlaisia ohjeita, ei siis pelkästään ylhäältä alas tai alhaalta ylös neulottavia vaatteita. Samaten haluamme Johannan kanssa taas tarjota vaatteita monen kokoisille ihmisille, eli luvassa on taas suuria määriä sarjoitusmatematiikkaa.

Työskentelemme nyt ensimmäistä kertaa melko tiukalla sivurajoituksella, mikä tarkoittaa sitä, että ohjeideoista on pakko karsia vähän enemmän kuin aiemmin. Ehtona sopimukselle oli nimittäin, että pysymme tietyssä taittoarkkimäärässä - ja vaateohjeet vievät melko paljon enemmän tilaa kuin asusteet.

Erilaisia suunnitelmia on jo paljon vähintäänkin päässä ja osin myös paperilla. Lisäideat ovat kuitenkin tervetulleita. Mitä teidän mielestänne ehdottomasti pitäisi sisältyä Puserot puikoille -kirjaan?

Näissä kirjallisissa tunnelmissa Elämänlangalla tällä kertaa. Ensi viikolla palataan vaihteeksi uunituoreen pipokirjan pariin!