Taiteen säännöt

Satunnaisesti tekstiin livahtaa ilmaus "taiteen sääntöjen mukaan". Välillä kuitenkin jää hieman epäselväksi missä nämä tällaiset säännöt ovat, ja ovatko ne kiveen kirjoitettuja. Tänään tarkastellaan elävänä esimerkkinä Elämänlangan neuletaiteen sääntöjä.

Ensimmäinen sääntö on neulo aina mallitilkku. Mallitilkuistahan olemme puhuneet ennenkin: ilman mallitilkkua ei varsinkaan itse neulesuunnitellessa tule mistään mitään. Mallitilkun voi tietenkin omalla vastuullaan jättää neulomatta, mutta silloin täytyy olla valmis joko purkamaan jos tekele alkaa muistuttaa puolijoukkuetelttaa tai nuken puseroa tai tekemään luovia neuleratkaisuja. Toisaalta mallitilkut tunnetusti myös ovat juonikkaita otuksia ja valehtelevat minkä ehtivät. Ilkikuristen mallitilkkuhenkien huijaamiseksi voi yrittää itse olla vielä juonikkaampi, ja neuloa vaikkapa kaulaliinan, myssyn tai sen nukenpaidan tavallisen neliskulmaisen mallitilkun asemesta. Mallitilkkusääntöä voi kiertää myös esimerkiksi neulomalla yksinkertaisen ylösalaisinraglanin, jota voi sovittaa neuleen edetessä (mikäli kohde suostuu pysymään paikoillaan).



Toinen sääntö on aina saa aloittaa uuta. Keskeneräisten töiden määrästä ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa, sillä kaikki neuleet valmistuvat aikanaan. Sitäpaitsi on hyvä olla kesken erilaisia töitä eri tilanteisiin: matkaneuleeksi, telkkarineuleeksi tai nautiskeluun. Poikkeuksena voi pitää erilaisia viimeistelyprojekteja tai vakavia neuledeadlineja kuten merkkipäivä- tai joululahjaneuleet.



Kolmas sääntö on aina saa ostaa lisää lankaa. Kun lankaa ostaa, pitää toki muistaa ostaa tarpeeksi kerralla. Elämänlangan taiteen sääntöjen mukaan lankaa pitää ostaa aina ison puseron verran, ellei kyseessä sitten ole selkeästi huivi- tai sukkalanka tai on varmaa, että langasta on tulossa jotain lapsen koossa.



Neljäs ja tärkein sääntö on neulomisen on tarkoitus olla hauskaa. Vaikka tämän säännön pitävyydestä voikin joskus esittää epäilyksiä kun silmukat putoavat, niskat jämähtävät, puikot katkeavat tai neulesuunnittelu menee yötöiksi, on neulominen kuitenkin pohjimmiltaan hauska ja rentouttava harrastus. Tarkka empiirinen tutkimus on osoittanut, että hauskuus säilyy parhaiten kun neulotaan sopivassa suhteessa helppoa ja haastavaa, itselle ja toisille sekä omasta päästä ja valmiista ohjeesta.

Näillä säännöillä Elämänlangalla pelataan tällä viikolla. Ensi viikolla jälleen uutta asiaa.

Sataa sataa ropisee

Viime viikko oli sateinen ja ankea, eikä mielialaa nostanut se, että sai torstaina yrittää selittää kolmivuotiaalle miksi liput liehuvat puolitangossa. Vaikka olenkin asustanut muutaman vuoden Espoossa, olen kuitenkin syntynyt ja kasvanut Tuusulassa (joskin etelässä enkä Jokelassa). Ahdistaa.

Myös neulerintamalla uhkaa ahdistus, kun kaaduin pahasti iltapimeällä ja raavin polven ja kämmenen, venäytin nilkan ja täräytin toisen ranteen niin että sitä koristaa nyt komea ja värikäs mustelma. Kipeillä jaloilla ja käsillä on paha pysyä kahden ripeäliikkeisen lapsen perässä, ja vaikka voisikin ottaa sairaslomaa kotiäiteilemisestä ei käsillä kuitenkaan arvaa tuntikausia yhtämittaa neuloa.



Neulomisen asemesta Elämänlangalla onkin tartuttu pitkään odottaneeseen tuunausprojektiin, tosin hyvin helppoon sellaiseen. Ylläolevassa kuvassa on parin vuoden takainen neuletakkiprojektini, Elsebeth Lavoldin suunnittelema Swedish Thora, jonka neuloin Jaegerin Luxury Tweed -langasta. Thora oli ihana, mutta kun taannoin laihduin takki jäi aivan liian suureksi, enkä ilmeisesti palannut aivan entisiin mittoihini vaikka Joelin odotus toikin reilusti kiloja takaisin.

Takki oli suuritöinen, ja sitäpaitsi lievästä kasarivaikutteisesta muotoilustaan huolimatta yksityiskohdiltaan kaunis ja käytössä lämmin ja mukava. Aivan liian suurena se kuitenkin oli liki käyttämätön. Lopulta päätin pitkällisen pohdinnan jälkeen lykätä neuleen pesukoneeseen järkeillen, että vaikka tuloksena olisi
nukenvaate, olisi sille kuitenkin enemmän käyttöä kuin liian suurelle takille.

Kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ennen-kuva on otettu huonossa valaistuksessa ja oudossa asennossa.



Ensimmäinen vaikutelma pesukoneen avaamisen jälkeen oli karvaisuus. Luxury Tweed on merinovilla-alpakkasekoitetta ja huovuttamattomana melko karheaa eikä laisinkaan niin karvaista kuin täysalpakka. Pesukonekäsittely nosti koko vaatteeseen valkoisen karvan pintaan, ja karvaa oli myös takin seuraksi heitetyissä housuissa. Karvaa oli pian myös silmissä, nenässä ja sovituksessa käytetyllä paidalla. Ravistelin paitaa kylpyhuoneessa ja tamppasin sitä pihalla. Yhä vain pölisi. Jahka saan nenäni niistettyä tyhjäksi karvoista, kokeilen seuraavaksi vaateharjaa tai maalarinteippiä.



Entä lopputulos? Hihat ovat juuri sopivan mittaiset ja rinnanympärys paljon paremmin kohdallaan kuin aiemmin. Helma aaltoilee hassusti ja pituudesta poistui ehkä himpun enemmän kuin olisin toivonut, mutta istuvuus on kuitenkin parempi kuin ennen. Lisäksi pesukonekäsittely pehmensi ennestään hieman karheaa lankaa.

Joskus näemmä kannattaa uskaltaa, vaikka täysin testaamaton huovutus onkin vastoin neuleperiaatteitani. Eiköhän takki pääse pitoon... kunhan keksin, kuinka päästä eroon karvamäärästä. Hyviä ideoita saa esittää. Niitä lueskellessa ja kokeillessa viikko sujuneekin rattoisasti, ja ensi viikolla on luvassa taas uutta Elämänlankaa.

Miten tässä nyt näin kävi?

Tätähän se aina on, lasten kasvu. Ne kasvavat ja venähtävät salakavalasti kun vain vähän silmiään räpäyttää. Kahden kanssa aika tuntuu kuluvan vielä vinhempaa vauhtia kuin ennen. Äkkiä oli, kuinka ollakaan, Joelin ensimmäinen syntymäpäivä. Varsinainen merkkipäivä oli perjantaina, mutta sankaria varten järjestettiin juhlallisuudet asiaankuuluvin menoin vasta lauantaina. Äiti päätti ottaa tilanteen rauhallisesti ja ostatti tarjoomukset kaupasta, ja juhlia varten siivoaminenkin sujui rattoisasti kun kaikki neljä Harmonia-aikuista tarttuivat toimeen.



Harmoniaan kokoontui oman väen lisäksi kolmet Harmonia-isovanhemmat, yksi kummisetä sekä minun ja kanssa-asujan veljet, viimeksi mainittu perheineen. Neljätoista aikuista ja viisi lasta saavat aikaiseksi melkoisen hulinan, mutta hauskaa oli. Päivänsankari sai sopivasti lahjoja muttei liikaa, ja näytti erityisesti arvostavan mofan syliä. Harmonian aikuisväestö arvosti erityisesti sitä, että armaan veljeni tuomissa Fisher-Pricen soivissa ja välkkyvissä bongorummuissa on äänenvoimakkuuden säätö.

Yhdessä pohdiskeltiin sitä, että on se kumma kun Nea ja Ronja olivat yksivuotiaina niin isoja ja reippaita, ja tämä pienin Harmonia-asukas taas on edelleen meille niin vauva. Lapsiparkaa kun aina verrataan pari vuotta vanhempiin tyttöihin joka asiassa. Lisäksi reppana saa käyttöönsä kaikki tyttöjen vanhat vaatteet, joskin sentään mekot olen armeliaasti karsinut pois.



Mitä sitten tekee yksivuotias? Seisoo tuetta, muttei uskalla ottaa askelta. Syö leipää niin paljon kuin sille antaa, muttei äidin hämmennykseksi enää huoli rintamaitoa. Pitää kaikesta mikä pyörii: palloista, siskon polkupyörän polkimista, leikkiauton pyöristä. Rakastaa äidin jämälankapussia ja olisi kiinnostunut myös puikoista ja saksista jos ne vain hänelle sallittaisiin. Konttaa kovaa vauhtia hiekkalaatikossa ja syö niin paljon hiekkaa kun ehtii. Ymmärtää puhetta, sekä suomea että ruotsia. Venyy pituutta niin, että käytössä on jo kolmas neulehaalari. Tekee osan asioista aivan kuin siskonsa pienenä, ja osan aivan eri tavalla, äidin iloksi ja hämmästykseksi.

Entä sitten isosisko? Pelkäämäni sisaruskateus jäi tulematta ja sen sijaan molemmat isommat Harmonia-lapset ovat ottaneet Joelin avosylin vastaan. Syksyisten valaistusolosuhteiden vuoksi virallista yksivuotiskuvaa ei nyt ole, mutta kesäiset otokset yllä ja alla kertovat kaiken tarpeellisen.



Tulevalta vuodelta odotan mielenkiinnolla kommunikaation kehittymistä ja erityisesti sitä, kumpaa kieltä Joel nyt alkaa puhua. Vuositavoitteeksi voisin asettaa että neuloisin Joelille jotain ihan omaa niin ettei aina tarvitsisi pukeutua siskon vanhoihin, ehkä jopa niitä monien toivomia pienten poikien neuleita. En tosin oikein tiedä mitä moiset ovat, kun aika samannäköisiä nuo pienet pojat ovat kuin pienet tytötkin, mutta ehkä koen jonkun valaistumisen kun aika rientää.

Sitä odotellessa ensi viikolla taas uutta Elämänlankaa.

Putki päällä

Hei, minä olen Kristel ja minulla on ongelma. Olen ollut pitkään kuivilla ja neulonut paljon erilaisia asioita. Itseasiassa kuvittelin jo, että olin lähes täysin immuuni neulojia joskus vaivaavalle tuurineulesyndroomalle. Tiedättehän, se valitettava tila, jossa neuloja suoltaa samaa neuletta uudelleen ja uudelleen, yleensä jotain yksinkertaista ja aivotonta. Melko yleinen esiintymä on sukkaputki (joka yhdistettynä toisen sukan syndroomaan saattaa saada aikaiseksi pahaa jälkeä), mutta esimerkiksi vauvanneuleet saattavat myös aiheuttaa repsahtamisen. Suomen neulepiireissä tunnetaan myös Fifipsykoosi eli Delirium Fifiens, jossa neuloja huomaa kutoneensa koko suvulle isomummon siskonmies mukaanluettuna fifikuvioisia huiveja joululahjaksi.

Viime viikolla minulle jäi päähineputki pahasti päälle. Se alkoi viattomasti yhdestä mustasta tilauspiposta. Ostin lankaa, kehittelin kokoon mukavan nopeasti neulottavan ohjeen ja neuloin lämpimän päähineen.



Piposta tuli mukava, ihana ja pehmoinen. Paremman mallin puutteessa joudutte nyt tosin kuvittelemaan, että myssyä esittelee pitkä hoikka nuorimies jolla ei ole kaksoisleukaa.

Tämä ei kuitenkaan riittänyt. Ensin piti neuloa toinen samanlainen musta pipo. Seuraavaksi siirryin kovempiin aineisiin, vihreään ja liukuvärjättyyn lankaan. (Pipon ohje on menossa tarjolle Ullaan alkuvuodeksi.)



Nämä pipot eivät olleet tarpeeksi, ja jatkoin putkeen vielä neljännenkin päähineen. Tässä hatussa lukee "helmihullu" ja vastaanottaja löytyi naapurista. Pahasta putkesta huolimatta päähinetytti edelleen.



Suoranainen rappio uhkasi, kun liukuvärjätyt langat houkuttivat neulomaan Calorimetryn. Jos neulon projekteja joita puoli blogistaniaa tekee, olen yleensä vähintään puoli vuotta myöhässä: niin tälläkin kertaa.



Yhden Calorimetryn neulominen ei tuntunut missään varsinkin kun yhden neulomiseen ei kovin monta neuletuntia mennyt, joten tekaisin vielä toisenkin. Aloin myös pohtia, kuinka moni sukulainen voisi haluta moisen joululahjaksi, ja olisiko varastossa sopivia lankoja.



Calorimetryjen jälkeen onnistuin viimein irrottautumaan päähineputkesta, mutta en vailla uhrauksia: aloitin Clapotiksen. Puolustauduin itselleni sillä, että Calorimetrystä yli jäänyt kerä Silk Garden Liteä piti saada käytettyä. Sille minulla taas ei ole puolustusta, että aloitin toisen Clapotiksen jo siinä vaiheessa kun ensimmäinen oli puolessa. Kolmaskin jo kutittelisi.

Ensi viikolla uutta Elämänlankaa, ellen siihen mennessä ole hautautunut keskeneräisiin Clapotiksiin ja valmiisiin Calorimetryihin.

Tekemisen iloa

Ikävä syysangsti uhkasi viedä ilon neulomisestakin, mutta vähitellen ankara angstinpoisto-ohjelma on auttanut ja tekemisen ilo on taas löytynyt.



Sateenkaari ja syysväreissä koreilevat puut muistuttivat luonnon kauneudesta, josta viime päivinä on saatu syyssateiden asemesta nauttia. Siinä sateenkaari kuitenkin erehtyi, että päässä ei ollut kulta- vaan kulttuuriaarre, nimittäin Tapiolan kirjasto ja kulttuurikeskus. Pääsimme muuten armaan aviomiehen kanssa nauttimaan kulttuurista juurikin tuossa valkoisessa rakennuksessa viime viikolla kun kävimme kuuntelemassa yhtä Espoon pianoviikon konserteista. (Ylläolevaa kuvaa ei kuitenkaan ole napattu matkalla kulttuuririentoihin vaan Neuletikkiin lankaostoksille.)



Valmiita töitä on syntynyt suorastaan kuin sieniä sateella, ja intouduin taas jopa keksimään neulesuunnitteluideoita. Mikä piristäisikään paremmin kuin valmis villapusero? Kuvassa Eris, joka vihdoin ja viimein kuivui käyttökelpoiseksi. Hehkuva oranssinpunainen hymyilyttää joka kerta kun pistän paidan päälleni.



Tiedän, että uhkasin neuloa lähiaikoina vain itselleni. Päätös piti noin kolme minuuttia Eriksen päättelyn jälkeen, kun totesin että jäljelle jäänyt lähes täysi kerä lankaa piti saada käyttöön. Ullasta (jonka uusimman numeron monipuolisuutta en voi lakata kehumasta) löytyi ihastuttava Karelia-myssy. Nea piti uutta lakkia päässään sisälläkin kaksi kokonaista päivää, joten voinen julistaa tämän lahjaneuleen menestykseksi.



Jatkoin kuitenkin kohtalaisella menestyksellä omien neuleiden sarjaa ja kulutin syksyn lankashoppailukohtauksen satoa. Kuvassa kashmirsormikkaat, ensimmäinen kokeiluni täyskashmirlangalla. Olen myyty: langan tuntu on melko samanlainen kuin vanhassa suosikissani alpakassa, mutta lanka ei ole niin karvaista. Harmillisesti 50 g käyttämääni Grignascon Cashmerea maksaa suunnilleen saman verran kuin langat Tuulettareen, joten ihan äkkiä en taida saada itselleni tästä mitään sormikkaita suurempaa.



Lopuksi näihin syksyn sävyisiin tunnelmiin sopii kuva aivan mahtavasta kirjalöydöstä Akateemisesta kirjakaupasta. Yhdestä lapsuusvuosieni ehdottomasta suosikista, Piilomaan pikku aasista, on viimein otettu uusintapainos. Olen säännöllisin väliajoin etsinyt kirjaa, mutta tähän asti minulle on ilmoitettu, että viimeisin painos on 80-luvulta. Joissakin asioissa ei siis näemmä ole laisinkaan pahitteeksi, että 80-luku tulee takaisin.

Nyt maisteri voisi vetäytyä neulomaan viimeisiä senttejä polvisukastaan, jotta voisi hyvällä omallatunnolla aloittaa seuraavan sukkaparin. Lopuksi vielä lainaus, jota oman pikkukakkos-sukupolveni edustajat arvostanevat: Ja mitä sitten tapahtui, siitä kuulemme ensi viikolla.