Maanantai

Näin yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että viikossa kuuluisi olla vain yksi maanantai. Viime viikolla niitä oli ainakin kolme, alkaen siitä ihan aidosta maanantaista kun koneeni alkoi matkia sirkkeliä pariin muuhun päivään jolloin kaksivuotiaan kovaääniset uhmakohtaukset sekä lasten flunssa vetivät mielen matalaksi. Lisäksi oma koneeni matkasi DHL:n kuriiripojan mukana takuuhuoltoon (oli muuten fiksu veto ostaa pari vuotta lisätakuuta läppäriä hankkiessa), joten olen ollut Teemun koneen varassa. Kaiken kukkuraksi tämän koneen Windows-päivitys epäonnistui ja kone suostui käynnistymään vain toiseen käyttöjärjestelmään, ja olin pari päivää vielä vieraamman systeemin armoilla.

Onneksi deadline-neule sentään etenee, ja viime viikon hihojen lisäksi pusero on saanut vartalon:



Kaarrokkeen alku on jo tekeillä, ja kuvan Alpaca-kasa havainnollistaa pohdintojani eri kuvioraitojen väreistä. Alpacassahan on valinnanvaraa liikaakin, koska värejä on kymmeniä, ja pohdin edelleen pitäisikö sittenkin kaivaa laatikko hyllyn päältä ja mallailla vielä lisää. Nytkin värejä on tarjolla ainakin yksi liikaa.

Kirjoneuleesta sentään on alkanut tulla jo etäisesti inhimillisen näköistä, puoli milliä suurempien puikkojen ottaminen auttoi kummasti. On siis ihan mahdollisuuksien rajoissa että mallini suostuu näytille eikä pakene kirkuen paikalta kun näkee lopputuloksen. Keskeneräinen ohjekin oli varmuuskopioituna ulkoiselle kovalevylle, joten vaikka oma kone viipyisi huollossa Ullan deadline yli, voin silti jatkaa kirjoitustyötä.

Nyt kuitenkin taas kirjoneuleen kimppuun, sillä mitä pikemmin työ on valmis sen paremmin ehtii viimeistellä ohjeen ja ottaa kuvat. Ulla-deadlineen ei kuitenkaan ole enää kuin viikko aikaa!

Ensi viikolla taas uutta Elämänlankaa, ja ehkä jopa valmis puserokin.

Vihaan...

...sitä, kun maanantaiaamun alkajaisiksi tietokoneen tuuletin alkaa matkia sirkkeliä ja koko rakkine muutenkin käyttäytyy omituisesti. Erityisesti vihaan sitä, jos käy ilmi että kone täytyy taas luovuttaa huollon sedille viikoksi tai kahdeksi. Ei niin että olisin nettiriippuvainen tai mitään.

Vihaan myös deadline-neulontaa. Lisäksi vihaan kirjoneuleen tekemistä, ja jätän touhun mieluusti lahjakkaammille yksilöille. Täysin sopivasti sainkin sitten loppuviikosta idean tuunata Nean vanhan florica-puseron idealla aikuisen kokoisen kaarrokeneuleen syys-Ullaan, jonka teemana on kirjoneuleet.



Kuten kuvasta näkyy, en osaisi tehdä siistiä kirjoneuletta vaikka henki riippuisi siitä. Aloitin siis hihoista, sillä kuten jokainen neuloja tietää, kannattaa aina ennen työn aloittamista huolellisesti neuloa mallitilkku eikä suinkaan rynnätä suin päin suoraan tekemään puseroa. Toisessa hihassa (joka muuten on ainakin kilometrin mittainen) kirjoneuleraita on siistihkö mutta kiristää hieman. Toisessa yritin sitten strategiaa jolla neuloin valkoisen pohjavärin normaalin napakasti ja ruskean kuviovärin löysästi, mutta tulos ei ollut sen parempi. Elättelen toiveita, että helman raitaan tai viimeistään kaarrokkeeseen mennessä keksin paremman systeemin, tai joudun häpeämään silmät päästäni ja mallini kieltäytyy kunniasta. Tietysti on myös mahdollista että kunnon kastelu ja muotoilu pelastaa tilanteen.



Koska deadline häämöttää uhkaavasti ja puserossa on valmiina vain puolitoista hihaa, suuntasin tietysti lankaostoksille. Sypressin taiteiden yön neuleillasta jäi käteen kuvan Gobi -kamelisekoite ja sen kolme kaveria. Lanka on oikeastaan paksumpaa kuin mitä normaalisti käytän, mutta sammalenvihreän sävy oli niin makoisasti juuri minun väriseni (ja Ullan jäsenet saivat neuleillan aikana mukavan alennuksen) niin sorruin lopulta. Nyt siis sen sijaan että neuloisin puikot sauhuten puseroa, mielessä pyörii kaikenlaisia käyttötarkoituksia 4x80 metrille paksua lankaa. Keskittymiskyky ei tosiaankaan taida olla vahvimpia puoliani.

Nyt taidan ottaa itseäni niskasta kiinni ja edistää Ulla-neuletta. Kertokaa te sillävälin minulle, miksi noin 5,5-millisillä puikoilla neulottava merino-kameli-alpakkasekoite haluaisi ryhtyä. Lisäksi voitte ajatella hyviä ajatuksia tietokoneestani, jolle sentään luojan kiitos kaukaa viisaasti ostettiin pari vuotta lisätakuuta niin että mahdollinen huoltokeikka ei romuta budjettia. Ensi viikolla sitten taas uusia kujeita Elämänlangalla, olettaen että pääsen intternettiin.

Hiljaiseloa

Viime viikon suuren draaman jälkeen Elämänlangalla on vietetty lähinnä hiljaiseloa, neuloskeltu puistossa lasten leikkiessä ja nautittu kesän loppusuorasta. Nyt alkaa sää jo näyttää syksyiseltä, ja lupaavasti alkoi eilen iltapäivällä kurkkuakin aristaa ja nenää kutitella. Uhmasin illalla kuitenkin tuulta lasten kanssa pukeutuneena paitsi villapuseroon myös polvisukkiin, myssyyn ja kauluriin. Toivottavasti ei ole meksikontauti iskemässä vaan selviän säikähdyksellä, sillä tänään olisi iltapäivällä tarkoitus kahvitella vähän kauempaa näytille reissaavan neulovan ystävättären kanssa. Huomenna taas olisi Espoon neuletapaaminen, joskin se saattaa jäädä väliin muutenkin kun jonkun pitäisi kai katsoa lapsiakin.



Uutta neuleaiheista lelua olen sentään kokeillut, sillä kun tilasin pari settiä KnitPron 2,5 -millisiä sukkapuikkoja Get Knittediltä sattui samaan pakettiin sitten livahtamaan myöskin KnitPron ruutupiirrospidike, tuo pienempi koko. Eräs ystävä totesi että hänestä on kovin viehättävä ajatus, että neulojat ovat niin iso kohderyhmä että meille kannattaa tehdä kauniita harrastevälineitä.



Sievän kotelon sisältä paljastuu sileä alusta jossa on kiinni neljä magneettia: kolme pientä ruutupiirroksen kiinnittämiseen tarpeen mukaan sekä yksi pitkä oikean rivin seuraamiseen. Koko laitoksen saa pystyyn kotelon kiinnittämiseenkin käytetyllä nepparinauhalla. Itselläni violetti pitkä magneetti saattoi reissun päällä hieman siirtyä paikoiltaan, mutta neuloessa olin kyllä koko ajan ihan oikealla kerroksella.



Kotelon toisessa puoliskossa on tarranauhan pätkillä suljettava tasku sekä kylkiäisenä kynä. Enää tarvitsisin vain ruutupiirroksen josta neuloa. Olen haikaillut yhden jos toisenkin blogissa esiintynyttä Haapsalu sall -pitsineulekirjaa, joskaan uusi leluni ei ole lainkaan niin kätevä kirjoissa olevien ruutupiirrosten seuraamiseen, mutta reissuja Tallinnaan ei ole juuri nyt tiedossa. Onneksi kirjasto on keksitty, pistin siellä olevan niteen varaukseen.

Ensi viikolla sitten ehkä jotain muuta kuin product placementia. Menkää sillä välin katsomaan vaikka uutta Twist Collectivea, siellä on taas parikin suomalaista nimeä edustettuna.

Herra tohtori

Vaikka maisteri Elämänlanka on viime vuodet lähinnä viettänyt aikaansa kotona lapsia hoitaen ja neuloen, on perheessä sentään joku tehnyt jotain akateemisten pyrkimysten eteen. Lapset pakattiin keskiviikkoiltana Tuusulaan isovanhempien hoivaan, ja neulojan mies pääsi potemaan todenteolla rimakauhua, sillä torstaina häämötti väitöstilaisuus.



Kysyin hyvissä ajoin Teemulta lupaa neuloa väitöksessä. Arvelin nimittäin kaukaa viisaasti, että sammuisin kuin saunalyhty ellei käsillä olisi mitään tekemistä. Kuvassa poseeraa siis väitössukan nimellä kulkeva sileä perussukka, lankana Step jota ostin joltain käsityömessuilta ties koska. Lisäksi kuvassa näkyy väitöskirjan kansi, kiinnostuneille tiedoksi että otsikko oli "Advances in unlimited-vocabulary speech recognition for morphologically rich languages". Suomeksi siis suurinpiirtein, jotta kuinka opettaa tietokone tunnistamaan paremmin puhetta sellaisissa kielissä kuin suomi tai esimerkiksi viro, joissa on paljon taivutusmuotoja.



Koska ymmärrän suurin piirtein mitä Teemun väitöskirja käsittelee, mutta tietoteknisen toteutuksen yksityiskohdat (joita väitöstilaisuudessa ymmärrettävästi enimmäkseen käsiteltiin) menivät yli hilseen niin että vihellys vain kuului, sukka eteni kuin siivillä. Kuten kuvasta näkyy, keskeytin neulomisen välillä selatakseni esiin sen sivun jota vastaväittäjä kulloinkin sanoi käsittelevänsä, mutta en voi väittää ymmärtäneeni kaavoja ja kuvaajia. Todettakoon, että noin 2,5-tuntisen väitöksen aikana ehtii neuloa varren lisäksi kantapään ja ensimmäiset kiilakavennukset, ennen kuin on aika kuunnella vastaväittäjän asiaankuuluvan ylistävät loppusanat ja mennä nauttimaan kakkukahvia.



Kakkukahvilta liftasin pikaisen kyydin kotiin Harmonia-kämppiksen vanhemmilta jotka olivat paikalla autolla, ja ryhdyin leikkimään tyttöä. Väitöksessä minulla oli pörröinen letti, T-paita ja pitkät housut, ja koska tilaisuus venyi pitkäksi uhkasi tulla suorastaan kiire sonnustautua juhla-asuun, laittaa tukka ja maalata naama. Ropeconissa neulomani pikkujakku joutui Con-kirouksen uhriksi eikä valmistunut, mutta vihreä Springtime Swirl -huivini sointui onneksi ihan sievästi vanhaan roosaan iltapukuun. Mekko on muuten Nean valitsema, sen siitä saa kun ottaa prinsessaikäisen makutuomariksi. Omat tuntemukseni vaaleanpunaisen kaikkia sävyjä kohtaan ovat tutummille sen verran hyvin tiedossa, että esimerkiksi armas äitini repesi epäuskoiseen nauruun kuullessaan asuvalinnasta. Aika hyvältä väri sitten kuitenkin näytti.

Karonkkaillallisen ja jatkot hoiti kunnialla oikein mukavaksi ja viihtyisäksi osoittautunut tilaus- ja teatteriravintola Alberga, jota toimitus voi lämmöllä suositella. Lisäksi ravintolaan on meiltä kotoa sen verran lyhyt matka, että ehdin laittautua valmiiksi suorastaan ruhtinaallisella marginaalilla ennen kun hilpaisin bussiin joka toi minut paikalle kokonaisen vartin etuajassa.



Loppuun vielä kasvokuva, sillä suorastaan ylitin itseni ja marssin viime viikolla Sellon meikkikauppaan. Pyysin palvelua myyjältä joka oli huomattavan ystävällinen mutta selvästi kovasti hämmentynyt asiakkaasta, jolla ei ollut kotonaan ainuttakaan niistä kuulemma aivan arkisista kosmetiikkatuotteista joita tarvitaan perusmeikkiin. Minulle myytiin meikkivoidetta, puuteria ja huulipunaa, joilla näemmä täysin kädetön tampiokin saa maalattua itselleen juhlanaaman, vaikka tytön leikkiminen harjoitusmeikkiä tehdessäni aiheuttikin lähinnä hysteeristä hihtystä ja ihmettelyä siitä missä järjestyksessä asiat pitäisi tehdä ettei meikki sotke kynsiä ja huulet kampausta, ja niin edelleen. Laittautuminen oli lopulta ihan hauskaakin, mutta onneksi normaaleissa kotioloissa riittää se, että muistan pistää vaatteet päälle ennen kun vien lapset ulos, ja hiusten harjaaminen on hyvää bonusta.

Tällaisissa juhlallisissa tunnelmissa Elämänlangalla siis tällä kertaa. Ensi viikolla taas uutta asiaa.

Myyttejä ja salaisuuksia

Kuten Elämänlankaa pidempään seuranneet tietävät, vietän joka vuosi näihin aikoihin viikonlopun Otaniemessä ostallistuen Ropeconiin. Tänä vuonna tapahtuman teemana oli myytit ja salaisuudet, joten päätin itsekin esiintyä myyttisenä olentona: maksavana asiakkaana. Tähän mennessä olen siis aina Ropeconissa ollessani ollut ilmaislippulainen joko siksi että olen ollut työläisenä tai sitten ohjelmanjärjestäjänä, mutta nyt onnistuin välttämään kaikki nakit ja ihan vain keskittymään tapahtumasta nauttimiseen.



Kaiken muun kivan ohella minun Ropeconiini kuuluvat aina neuleet. Tyypillisesti con-neuleillani on kuitenkin hieman huono historia, koska ne syystä tai toisesta joko ufoutuvat tai epäonnistuvat täysin. Ylläolevan kuvan vihreä monsterimöykky oli tämänvuotinen projektini, pieni jakunkaltainen tuote tai hartialämmitin. Kauluksessa oli suurinpiirtein kuusisataamiljoonaa silmukkaa, joten arvoitukseksi jäi vielä kuvanottovaiheessa tulisiko työstä ihan kamala. (Sunnuntai-iltana kun olin saanut koko kauluksen pääteltyä totesin, että kädentiet ovat hirveän isot, joten nyt arvon teenkö lepakkohihat vai pitääkö kehittää Jotain Aivan Muuta.)



Ropeconissa on joka vuosi paljon erilaisia esityksiä ja esitelmiä, joissa on paitsi kiinnostavaa asiaa myös paljon neuleaikaa. Parhaimmillaan meitä istui viisi henkeä rivissä joko neulomassa tai virkkaamassa, mutta kuvaan osui vain kaksi. Kävin kuuntelemassa kokonaan tai osittain ainakin arabialais-islamilaista mytologiaa, kulttuurimaantiedettä, muinaiseläimiä ja salakirjoituksia. Lisäksi minut kaapattiin lauantai-iltana aivan loistavaksi osoittautuneeseen Lovimatka - loitsulaulutyöpajaan (jossa ei tosin voinut neuloa, mutta jossa pääsin leikkimään loveen lankeavaa shamaania).



Oleellinen osa tapahtumaa on tietysti tuttujen tapaaminen, ja koska neulojia oli paljon saimme aikaiseksi pienen neuletapaamisenkin Dipolin Cantina -ravintolassa eli tuttavallisemmin Keltsussa. Erityisen mukavaa on tietysti tavata kauempaa tulevia tai muuten vain harvoin tavattuja tuttuja, kuten kuvan Punanen joka ei asu pääkaupunkiseudulla.

Huikean hauskaa oli suurin piirtein koko ajan, joten ehkä tämä maksava asiakkuus sopii minulle. Ensi vuonna siis uudestaan, ehkä fiksummin vaikkapa sukkaparin kanssa niin että työn lopputulema on arvattavampi.

Nyt viettämään aikaa lasten kanssa, koska riiviöiden äitiaika jäi sattuneesta syystä vähän vähemmälle viikonoppuna. Ensi viikolla taas sitten lisää Elämänlankaa.