Pingotusta

Aloitamme tämänpäiväisen lähetyksen tunnelmallisella kuvalla juhannuksen vietosta.



Tässä kuvassa ei pingoteta, mutta voisi kyllä miettiä kuinka järkevää on neuloa suurta mohairhuivia juhannushelteillä. Tuo epämääräinen vihreä kasa sylissäni on siis Birch.

Tunnelmallisen kuvan jälkeen pääsemme itse asiaan. Minä olen patalaiska ihminen. Mikäli en pääse siitä, mistä aita on matalin, saatan jopa nähdä vaivaa kaivaakseni kolon aidan ali välttyäkseni kiipeämiseltä. Tämä näkyy mainiosti jokapäiväisessä elämässä: Helsingin keskustassa voi mainiosti matkustaa raitiovaunulla Sokoksen edestä Aleksanterinkadulle, ja jos lähimmäs kotia mennyt bussi lähtee juuri nenän edestä niin sitten mennään kahville ja odotetaan seuraavaa vaikka tunti, eikä mennä aiemmin lähtevällä bussilla jolta joutuu kävelemään kotiin yli kilometrin.

Patalaiska asenne näkyy myös neuleen viimeistelyyn käytetyssä vaivassa. Monen monta vuotta olen ihmetellyt, miksi nähdä vaivaa ja höyryttää/pingottaa neuleet. Hyvänen aika, kun vaikkapa jonkun villatakin kappaleet ovat valmiit, niin miksi kuluttaa päivän verran aikaa siihen että kastelee kappaleet ja odottaa että ne kuivuisivat? Hullun hommaa sellainen, eikö?

Pitsineuleinnostus on kuitenkin saanut minut eheytymään ja näkemään valon. Tarkastellaanpa seuraavaa esimerkkiä, jossa Kristel-täti piirtää ja kertoo. (Herkkien taiteilijasielujen suojelemiseksi piirrustukset on vaihdettu havainnollistaviin valokuviin.)



Ylläolevassa kuvassa on Flower Basket Shawl, malli löytyy männäsyksyisestä Interweave Knits -lehdestä. Onhan se ihan söpö, mutta jokseenkin pieni ja ryppyinen, ja reunakin näyttää vähän kummalliselta. Kyllähän tuota pitäisi hartianlämmikkeenä, muttei ainakaan missään ihmisten ilmoilla. Stephanie totesi taannoin hyvin osuvasti, että hänen tekeillä oleva pitsihuivinsa näyttää ja tuntuu siltä, kuin neuloisi alpakkaisella hammaslangalla.



Todistuskappale 2: Flower Basket Shawl pingotuskäsittelyn jälkeen. Ihan tosi, on se sama huivi. Ei uskoisi, vai mitä? Mitä tästä opimme? Pitsi on pahuksen petollista. Ryppyisestä ja mitäänsanomattomasta kasasta voi tulla höyhenenkevyt pitsiunelma, jos vain jaksaa nähdä höyryttämisen vaivan. Ja mikä tärkeintä: jos puikoilla oleva pitsi näyttää kamalalta, ei vika sittenkään aina ole neulojassa, vaan työstä saattaa ihan oikeasti tulla käyttökelpoinen suhteellisen vähäisellä vaivalla.

Neuleiden loppukäsittelystä on useita näkemyksiä. Itse kuuluin vuosikausia "kyllä se päälläkin sitten siliää" -koulukuntaan. Nykyään noudatan "kohtuus kaikessa" -filosofiaa, jonka mukaan osa töistä tosiaan kannattaa pingottaa. Lisäksi on vielä "verta, hikeä ja kyyneleitä" -ääriryhmä, joka pingottaa mittoihinsa jokaisen neulotun kappaleen, sukkia ja lapasia myöten. Myös itse käsittelytavassa on eroja. Yksi sumuttaa neuleen kevyesti nurjalta puolelta ja levittää varovasti oikeisiin mittoihin kuivumaan, toinen taas silittää neuleen höyrysilitysraudalla. Joku puolestaan kastelee kappaleen läpikotaisin ja neulaa sen kiinni niin tiukalle, että langoilla voisi soittaa bassosoolon. Oikeasta tavasta ei sentään käydä uskonsotia, mutta joskus olen valitettavasti kyllä kuullut hyvin viimeistelyorientoituneen neulojan nyrpistelevän nenäänsä jonkun vähän vähemmän tähän puoleen panostavan "tökeröille" töille. Onneksi tällaiset tapaukset ovat harvassa.

Koska tämä viesti on jo pitkä kuin nälkävuosi, siirrymme jälleen kuvallisen ilmaisun pariin:



Ette kai kuvitelleet, että alun tunnelmakuva juhannuksen vietosta ei liittyisi asiaan mitenkään? Lopuksi vielä kuva valmiista Birchistä. Tämä huivi olisi ollut aivan kelvollinen pingottamattakin, mutta kevyt venytys toi pitsikuvion kauniisti esiin ja lisäsi entisestään ilmavuutta. Jo kelpaa ulkoilla viileinä kesäiltoina!

Seuraavassa lähetyksessämme: Maisteri Elämänlanka, eli kuinka lakkasin arvailemasta ja opin rakastamaan mallitilkkuja.

Eläytyvää neulomista

Neulomispakkomielle ja parantumaton makeanhimo eivät suinkaan ole ainoita paheitani, vaan harrastan edellämainittujen lisäksi myös roolipelejä. Usein saan lyötyä peräti kolme kärpästä yhdellä iskulla, kun voin varata mukaan pelisessioon karkkipussin ja keskeneräisen neuletyön. (Tosin se-laihdutuskuuri-josta-emme-puhu haittaa tällä hetkellä vakavasti karkinsyöntiharrastusta.) Joskus haksahdan myös larppaamaan. (Asiaan vihkiytymättömille tiedoksi että larp eli liveroolipeli on se roolipelaamisen versio, jossa pukeudutaan hahmoksi ja mennään johonkin sopivaan pelipaikkaan isommalla joukolla "näyttelemään" peli. Pöytäpeliä taas pelataan yleensä pienemmällä porukalla, ja peliä pelataan keskustelemalla eikä näyttelemällä.) Larpissa karkkipussi ei yleensä ole niin suotavaa rekvisiittaa, mutta neuleen voi hyvinkin ottaa mukaansa jos neulominen sopii hahmoon.

Nean synnyttyä pöytäroolipelejä on kyllä tullut pelattua runsain mitoin, mutta larppaaminen on jäänyt lapsipuolen asemaan. Viikonloppuna tilanteeseen kuitenkin tuli mukava muutos, kun Pukkisaaressa pelattiin Pohjolan häät -niminen Kalevalan maailmaan sijoittuva peli. Lauantai oli kaunis ja aurinkoinen, ja suupieliä nyki uhkaavasti Seurasaaren sillalla kun vastaantulijat kääntyivät vielä ohi kävellessäänkin katsomaan. Myönnettäköön, että olin jo valmiiksi rooliasussa, ja paljasjalkainen kantoliinavauva lonkalla sekä iso lampaantaljakäärö varmaan tehostivat tunnelmaa. Kukaan ei sentään kehdannut tulla juttelemaan. Toisin oli kun pääsimme itse saareen ja leiriydyimme kauppakylän mäelle. Paikalla ajelehti ennen pelin alkua polttariseurue ja joukko matkailijoita, ja meitä kuvattiin monelta suunnalta. (Tarkkaavainen lukija huomaa, että minulla ei ole ylläni aiemmin mainittua rumaa päällysmekkoa. Kaivelin larppikaapista muuta sekalaista asustetta, ja onnistuin kokoamaan kohtalaisen kalevalahenkisen asun joka ei ollut autenttista rautakautta nähnytkään.)



Minulla oli tällä kertaa vain nimellinen roolihahmo Pohjolan talon emäntäpiika Sinikkana, ja Nea pelasi Sinikan tytärtä Vanamoa. Nea suoriutui roolistaan mainiosti ja saavutti suurta suosiota sievässä pellavapaidassaan. Leiriydyimme lampaantaljoille rautakautisen kauppakylän mäelle seuraamaan Pohjolan menoa. Taktisesti valitulta paikalta näki kaiken oleellisen, ja seuraakin oli melkein koko ajan. Pohjolan talon poikaa kosineet tytöt tekivät tiliä suorittamistaan tehtävistä itse vaikuttavalle Pohjolan emännälle, kultainen muna katosi ja löytyi sitten pelottavan idän noidan loitsulla, ja lopulta myös avainviulua kauniisti soittanut kulkijatyttö vastasi näppärästi emännän arvoituksiin ja sai jäädä taloon katsomaan josko poika häneen mielistyisi. Tylsää ei siis päässyt tulemaan, vaikka olinkin paikalla vain ekstrana ilman varsinaista hahmoa.

Kuten kuvasta näkyy, en ollut pelissäkään kädet joutilaina. Emäntäpiikana minun olisi oikeastaan pitänyt osallistua pitoruokien valmistukseen ja muihin talon töihin, mutta eräs pieni henkilö vaati käytännössä huomioni koko pelin ajaksi. En osaa tehdä lautanauhaa enkä neulakinnastöitä, joten päätin että minulla on hyvä tekosyy ottaa mukaan neuletyö vaikkei tekniikka nyt ihan rautakautinen olekaan.

Ongelmaksi oli muodostua sopivan neuleen valinta. Työn alla kun on tällä hetkellä sinisen sävyissä pätkävärjättyä sukkalankaa, kirkkaan omenanvihreää mohair-silkkisekoitetta ynnä muuta kalevalaiseen henkeen sopimatonta.



Pakottava tilanne aloittaa uusi työ, siis! Tämän verran sain peli-illan mittaan aikaiseksi vauvan vahtimisen ohessa. Kuvassa on noin kolmannes polvisukan vartta luonnonvalkoisesta 7 veljeksestä. Malli on ihan hatusta, pääasia kun oli että ei tarvitsisi kantaa mukanaan ohjetta. Eikö olekin kaunis ja kalevalahenkinen punoskuvio? ;) Saa nähdä mitä sukasta tulee, toivottavasti sopii muhkeaan koipeeni.

Tänään illalla vuorossa on lisää eläytyvää neulomista, tällä kertaa ihan kotoisasti pöytäroolipelin tiimoilta, kun Velkavangit -kampanjani jatkuu toisella sessiollaan. Luvassa on aatelista juonittelua ja suuria tunteita. Ja lisää sukanvartta, mikäli pelinjohtamiseltani kykenen neulomaan...

Julkineulontaa

Olen neulonut aktiivisesti kymmenisen vuotta, ja suurin osa tutuista on tottunut siihen että minulla on aina neuletyö mukana. Olen neulonut kahviloissa, puistonpenkeillä, bileissä, baareissa, hotellihuoneissa, junissa ja busseissa, ja jopa satunnaisissa tieteellisissä konferensseissa. En muista, että minua olisi koskaan katsottu erityisen vinosti, tai että kukaan vieras olisi tullut neulomisesta mitään kommentoimaan. (Pari kertaa joku tuttu on tosin asiaa hetken pohdittuaan todennut: "Mä en ole tainnut koskaan nähdä sua ilman neuletta.")



Ameriikan maalla julkisesti neulominen on ilmeisesti jotenkin kummallista, outoa tai noloa... Tai on ainakin ollut ennen kuin neulomisesta tuli trendikästä. Neulovien ystävien kanssa tätä mietittyämme olemme tulleet siihen tulokseen, että kaikki johtuu peruskoulusta. Suomalaisessa peruskoulussahan kaikille opetetaan neulomisen alkeet alaluokilla, joten niin naiset kuin miehetkin ovat ainakin pidelleet käsissään neulepuikkoja jo lapsina. Suomi on muuten kuulemma ensimmäinen maa, jossa käsityö otettiin koulujen opetusohjelmaan, kansakoulun isä Cygnaeus kun arvosti paitsi teoreettista tietoa myös käsillä tekemisen taitoa. (Jyväskylän yliopiston museon sivuilla kerrotaan lisää Uno-sedästä.)

Eihän moni tietenkään ilman pientä muistutusta osaa luoda silmukoita tai neuloa nurjaa, ja yhdellä jos toisellakin ainoaksi neuletyöksi on jäänyt se muotopuoli ruskea ainaoikeinneuleinen patalappu, jonka reunaan virkattiin vaivalloisesti toisella värillä nirkkoja ja ripustuslenkki. Neulovaa nuorta ei kuitenkaan täällä pidetä mitenkään erityisen kummallisena. Rapakon takana neulominen taas on kuulemma tähän uuteen trendiin asti ollut isoäitien puuhaa.

Tämän pitkän pohjustuksen jälkeen päästään viimein asiaan. Aiemminkin mainitsemani Danielle (joka värjäsi mm. sen kauan muotoaan etsineen sukkalangan) keksi taannoin, että olisi mukava järjestää maailmanlaajuinen julkineulomispäivä. Suomalaiseen kulttuuriin tottuneena pidin ideaa aluksi amerikkalaisena höppänä. Täällä suomenmaallahan esimerkiksi neulontalistalaiset pitävät kuukausittaisia tapaamisia ainakin Helsingissä, Espoossa, Turussa ja Joensuussa, ja varmaan muuallakin, ja kuten aiemmin totesin minulla itselläni on kudin mukana suunnilleen kaikkialla.



Minun oli kuitenkin pakko lähteä mukaan paristakin syystä. Ensinnäkin joku, olisikohan ollut Kati, yllytti Marjutin blogin kommenteissa meitä hulluja järjestämään Espoossa jotain julkineulontapäivän kunniaksi. Hullujahan tunnetusti ei saa yllyttää, voivat vielä vaikka mennä tekemään mitä käsketään. Sitten vielä Susanna meni puhumaan paikallisen lankakaupan omistajan kanssa, niin että Neuletikki oli meitä varten auki pari tuntia lauantaina päivällä.



Neuletikki on pieni kauppa, enkä ole koskaan nähnyt sitä niin täynnä kuin lauantaina. Mikä parasta, suurin osa asiakkaista oli tuttuja. Papparazzitkin olivat paikalla, tai siltä ainakin salamavalojen räiskeessä tuntui. Uhkausta kuvaajien heittelemisestä lankakerillä ei kuitenkaan taidettu toteuttaa. Mayflower-puuvillalanka teki kauppansa erilaisia lastenneuleita varten, kuvassa oikeassa alakulmassa on menossa värivertailu.



Nealle Neuletikki onkin jo tuttu paikka. Lankakauppa näyttää konttausikäisen perspektiivistä aika erilaiselta kuin näin aikuisen näkökulmasta. Hippiäistä tosin vielä toistaiseksi näyttävät teknolelut kiinnostavan enemmän kuin langat. Nea ei edes ollut pienin paikalle ilmestynyt neuloja, vaan kaikkein pienimmäisen voi bongata tuolta yhtä kuvaa ylempää.

Yksi jos toinenkin sortui lankaostoksiin, ja Susannan kanssa naureskelimmekin ulos päästyämme, että pelkästään meidän ostoksemme varmaankin kattoivat parin tunnin lauantaiaukiolon kulut.



Hovikuvaajani ikuisti tämänkin: lapsiparka saattaa jäädä vaille istumatilaa, kun äiti pääsee lankakauppaan. Pussissa on 8 kerää Loftia, jonka avulla ajattelin yrittää selvittää kuinka oikein teinkään huovutetun neulelaukkuni. Huoleen ei ole aihetta, Nean ei tarvinnut kontata kotiin. Teemu pisti lankapussin reppuunsa, ja lapsi sai rattaansa takaisin. (Juu, olen lankalaihiksella. Diili on, että lankaa saa ostaa jos laihtuu, ja minä olen reippaasti pudottanut jo useamman kilon.)



Neuletikin jälkeen suuntasimmen Sammontorille ja valtasimme muutaman penkin. Puikot kilisivät ja neulekirjat kiersivät ihasteltavina. Minun kirjastoni karttui taas, kun Kati toi minulle Last Minute Knitted Giftsin.

Aurinkoisen aamun jälkeen Tapiola kuitenkin muuttui tuuliseksi ja puolipilviseksi, ja siirryimmekin vähitellen sisään Heikintorin Escafé-kahvilaan. Kahvilassa joku vanhempi täti taisi jotain käydä kommentoimassa, mutta muuten emme erityisemmin keränneet katseita. Vai muistaako joku paikalla ollut toisin? (Ja mitä se täti muuten sanoi?)

Amerikkalaiseen hömpötykseen lankeaminen kostautui, ja jouduin pakenemaan paikalta kotiin potemaan päänsärkyä joka ei talttunut kahvilla, venyttelyllä, ulkoilulla eikä särkylääkkeillä. Muut kuulemma julkineuloivat reippaasti neljään saakka. Hauskaa oli, ja mieluusti olisin ollut seurassa pidempäänkin. Onneksi pääkaupunkiseudun neuletapaamiset jatkuvat näillä näkymin kesälläkin. Seuraavan kerran taidetaan tavata reilun viikon päästä tiistaina, kun Leppävaara kutsuu, joten tervetuloa vaan kaikki sankoin joukoin harrastamaan julkineulontaa.

Satu pienestä sukasta

Olipa kerran pieni kerä kaunista ja pehmeää käsinvärjättyä sukkalankaa. Pieni lankakerä tahtoi kovasti ryhtyä oikein kauniiksi sukiksi. Se kulki pitkin poikin avaraa Harmonian valtakuntaa etsien parasta mahdollista sukkaohjetta. Neulojakaan ei tuntunut välittävän pienestä lankakeräparasta, vaan keskitti tarmonsa kuningatar Regian silkkeihin ja puuvilloihin.

Viimein pieni lankakerä löysi täydellisen sukkaohjeen loitsukirjasta, jonka oli kirjoittanut hyvä sukkahaltiatar Nancy Bush. Pieni lankakerä luki loitsun, ja viimein neuloja huomasi sen.



Lankakerä säteili onnesta, kun neuloja poimi sen laukkuunsa ja vei sen kauas pois Harmonian valtakunnasta, aina Leppävaaran neuletapaamiseen asti. Neuletapaamisen aikana lankakerä alkoi muotoutua Conwy-sukanvarreksi.

Mutta ah ja voi! Paha ja tumma Hjertesock-lanka oli kateellinen pienelle sukkalankakerälle, ja luki julman vastaloitsun. Niinpä aluksi aivan oikean kokoisilta näyttäneet sukkapuikot osoittautuivat liian pieniksi. Armotta neuloja purki sukanvarren, ja pieni sukkalankakeräparka oli aivan solmussa.



Hyvän haltijattaren loitsu oli onneksi voimakas, ja neuloja kuuli lankakerän valituksen. Neuloja lohdutti sukkalankaa, etsi isommat puikot ja loi silmukat uudelleen. Sukka valmistuikin nopeasti, ja sukkalanka oli hyvin onnellinen.



Hjertesock-langan ilkeämielinen loitsu vaikutti kuitenkin vielä. Sukka ei ollutkaan neulojan jalkaan sopiva, vaan varresta liian leveä ja terästä liian lyhyt. Kuuntelematta lankaparan anelua neuloja purki taas julmasti neulomuksensa, ja sukkalankaparka löysi itsensä pian tiukalta kerältä. Sukkalanka itki ja valitti hiljaa itsekseen, ja tiukalla kerällä oli paha olla. Hyvän haltijattaren loitsukin taisi olla jo täysin loppuun kulunut.



Pienen lankaparan onneksi Harmonian neuloja oli hellämielinen, ja hänen kävi lankaa sääliksi. Vielä kerran hän otti esiin puikkonsa, laski silmukat uudelleen ja alkoi neuloa. Vähitellen lanka muotoutui kauniiksi, pehmeiksi sukiksi. Sukat matkustivat neulojan kanssa paikasta toiseen, ja valmistuivat viimein valtaisassa Helsingin kaupungissa, jossa neuloja kävi tapaamassa muita neulojia. (Sukka tapasi siellä muita neuleita, esimerkiksi Cloudin ja toisen sukan.)

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Sukkalangasta tuli kuin tulikin kauniit ja pehmeät pienet sukat neulojan jalkoja lämmittämään, ja lankaa jäi vielä vaikkapa pieniin lapasiin neulojan tyttärelle.



Entä sitten paha Hjertesock-lanka?

Lieneekö hyvän haltijattaren loitsu vielä leijaillut Harmonian valtakunnassa, vai johtuiko kenties yllä mainitusta hellämielisyydestä, mutta neuloja ymmärsi, että lanka oli oikeasti oikein hyvä ja kiltti sukkalanka. Se oli vain kateellinen vaalealle, täysin luonnonkuituiselle ja superwash-käsittelemättömälle langalle joka pääsi puikoille melkein heti saavuttuaan Harmonian valtakuntaan eikä joutunut viettämään päiviään lankahyllyssä odottamassa vuoroaan. Heti saatuaan vaaleat sukat valmiiksi, neuloja otti puikkonsa ja aloitti sukat myös Hjertesockista. Nyt molemmat langat olivat tyytyväisiä, ja elivät elämänsä onnellisina loppuun asti.



Sen pituinen se.

P.S. Viikon vetoomus: mikäli kykenette, niin käykäähän luovuttamassa verta. Veripalvelulla on näin alkukesästä ollut pulaa luovuttajista, mutta verta tarvitaan jatkuvasti. Lisätietoja verenluovutuksesta löytyy täältä.