Iloja ja suruja

Elämänlangalla on viikon mittaan tapahtunut paljon ja tuntuu aivan käsittämättömältä, että vasta viikko sitten kirjoittelin seurakuntavaaleista. Ihan ensimmäiseksi haluaisin kiittää kaikkia kommentoijia, olen saanut hirveän hyvää palautetta. Olen myös ilolla seurannut, kuinka vaalit ovat saaneet näkyvyyttä ja ennakkoäänestys on ollut vilkasta. Nyt ennakkoäänestys on päättynyt, mutta varsinainen vaalipäivä on vielä tulossa, eli vielä tämän viikon sunnuntaina ehtii vaikuttaa.



Kuluneen viikon suurin ilonaihe ei kuitenkaan suinkaan ole liittynyt kirkollispolitiikkaan vaan aivan perhepiiriin: Joel täytti tiistaina neljä vuotta ja eilen juhlittiin pienellä porukalla ja vähimmän vaivan periaatteella synttäreitä. Paikalla olivat entiset Harmonia-kämppikset, yhden heistä isä, minun veljeni, vanhempani sekä tuttavaperhe lähinaapurista. Uudemmille tuttaville olikin hauska tehdä esittelyjä epätavallisista perhesuhteista, mutta kuten paikan päällä todettiin, onko sillä nyt niin väliä ollaanko sukua vai muuten vaan perhettä. Harmonia-kämppikset olivat leiponeet mokkapaloja, mutta muuten Fazerin, Ehon ja Myllyn parhaan äidit tekivät meidän äitien juhlatarjottavat.



Päivänsankari alkaa nyt olla sen verran iso, että paketit kiinnostivat oikeasti. Suurimman ilonkiljahduksen kirvoitti lahjapaperista esiin kuoriutunut uusi juna brio-junarataan, sillä puinen klassikkolelu on Joelin ehdoton suosikki ja rata rakennetaan joka päivä ja usein monta kertaa päivässä. Lisäksi paketeista löytyi mm. Miina ja Manu -kirjoja sekä paperilla että äänikirjana, palapelejä sekä Joelin ihkaensimmäinen radio-ohjattava auto.

Synttärien jälkimainingeissa pienenä harmin aiheena oli se, että Joel sai pitkästä aikaa yöllä hirveän yskänkohtauksen ja oli suorastaan surkea, mutta onneksi maanantai on hänelle vapaapäivä tarhasta ja voimme viettää ihan rauhallisen kotipäivän.



Viikon suuri suru on torstaina tullut suru-uutinen vaarini kuolemasta. Vaari oli jo 82-vuotias, ja kun hän pari viikkoa sitten joutui sairaalaan keuhkokuumeen vuoksi oli jo melko oletettavaa, että lähdön hetki on käsillä. Itse ehdin käydä katsomassa häntä viime viikon viikonloppuna, kun äitini patisti kaikkia lähisukulaisia vuorotellen käymään.

Olen ollut siitä onnellisessa asemassa, että kaikki isovanhempani ovat asuneet lähellä ja ovat olleet vielä elossa ja hyvissä voimissa lapsuusvuosinani, joten minulla on vaaristakin paljon lämpimiä muistoja paitsi erilaisista sukujuhlista myös aivan arjesta. Mummi ja vaari asuivat ala-asteeni tuntumassa, ja usein meninkin koulusta sinne enkä kotiin. Silloin kun vaari vielä oli työelämässä hän rakensi taloja ja hän osasikin aina asiaankuuluvasti ihastella niitä puutyöprojekteja jotka toin nähtäväksi. (Minähän olin, uskokaa tai älkää, koulussa täysin avuton tekstiilityössä ja siirryin puutyöhön heti kun meidän vanhanaikaisessa kyläkoulussamme ymmärrettiin, että tytötkin voivat haluta tehdä puutöitä enemmänkin kuin opetussuunnitelman pakollisen pätkän.) Muistan hänen rakennelleen pienen hirsimökin muotoisia lintulautoja ja askarrelleen metallisista kaljatölkeistä miniatyyrikeinutuoleja. Viimeksi mainittuihin saatto törmätä mitä kummallisimmissa paikoissa, esimerkiksi Riihikallion pienen pankkikonttorin tiskiä koristamassa.

Viimeisinä vuosinaan vaari oli fyysisesti huonossa kunnossa ja satunnaisesti muistikin petti, mutta viimeiseen asti hän kuitenkin tuntui tunnistavan lähisukulaiset. Siksi otinkin haikeuden sekaisella ilolla vastaan uutisen, että kun hautajaisten aika loppukuusta koittaa, tulee vaarin siunaamaan hänen omasta pyynnöstään serkkuni Tarmo, joka joku vuosi takaperin sai pappisvihkimyksen. Äitini sanoi, ettei hän olisi millään voinut esittää serkulleni sellaista pyyntöä koska vaari ja Tarmo olivat aina niin läheiset, mutta minusta juuri läheisyys tekee asian niin luontevaksi.

Näissä haikeissa tunnelmissa Elämänlangalla siis lähdetään tähän viikkoon. Ensi viikolla sitten uutta Elämänlankaa.