Arkistojen aarteita

Koska Elämänlangalla neulotaan kuumeisesti olympiatyötä, eikä täällä ole näyttää oikein mitään uutta ja kiinnostavaa, perehdytään tällä kertaa arkistojen aarteisiin eli sellaisiin käsitöihin, joiden ympäröimänä kotikotona kasvoin.

Olin pitkään kädentaitojen ja käytännön osaamisen osalta perheeni musta lammas. Kaikenlainen teoreettinen tieto kyllä tarttui päähän, ja vietin aikani enimmäkseen nenä kiinni kirjassa, mutta esimerkiksi ruuanlaitto tai käsityöt olivat täysin ulottumattomissani. Joskus olikin hieman orpo olo perheessä, jossa kaikki muut tuntuivat olevan tässä suhteessa monilahjakkuuksia, kun itse poltin teevedenkin pohjaan. Myöhemmin sitten ilmeni, että olinkin vain myöhäisherännäinen, ja nykyään olen alkanut uskoa siihen, että osaan kun vain yritän.



Ensimmäinen arkistojen aarre on tämä virkattu parisängyn päiväpeitto. Famo eli isän äiti virkkasi ahkerasti, ja muistan vielä kuinka sain ihan itse varhaisteini-ikäisenä valita hänen Hemmets veckotidning -pinostaan mieleiseni pitsimallin omaan peittooni. Ruusukranssipeitto on valtavan iso, painava, hankala pestä, joidenkin mielestä ehkä vanhanaikainen, mutta minulle kovin rakas.

Famo muuten omalla tavallaan rohkaisi minua kädentaitojen pariin. Hän esimerkiksi tilasi minulle suuria ja varmasti kalliita ristipistopakkauksia, joista vuosien mittaan kaikkien yllätykseksi sain jopa tauluja aikaiseksi. Hän myös opetti minut karstaamaan villaa sekä kirnuamaan voita hauskalla pienellä kampikirnulla. Meidän oli tarkoitus myös tutustua kehräämiseen ja kankaan- ja matonkudontaan, mutta näihin taitoihin emme valitettavasti koskaan ehtineet ennen kuin famon kunto heikkeni.



Lapsuusvuosiini kuului oleellisena osana se, että äiti neuloi. Kuvan puseron äiti teki minulle joskus 90-luvun puolivälissä, niihin aikoihin kun itse vasta aloittelin neulojanuraani. Paitaparka oli vuosia kaapissa, mutta on päässyt nyt uudestaan käyttöön kun olen laihtunut. Kirjattakoon tähän myös muuten, että lanka on varmaan vanhaa 7 veljestä, ja on säilynyt oikein hyvänä kovassa käytössä. Muutama ruutu on vähän nyppyyntynyt, mutta siinä kaikki. Yritin itse taannoin neuloa samaa mallia, mutta se jäi kesken, eikä oma jälkeni ollut laisinkaan niin siistiä kuin äidin.



Tässä on kuvattu aarre aarteen päällä: äidin aikoinaan minulle neuloma kastemekko sekä toinen famon virkkaama päiväpeitto. Tuossa kastemekossa on kastettu paitsi minut myös veljeni, kaikki serkkuni ja pari muuta sukulaislasta sekä nyt viimeksi Nea.



Äiti paitsi neuloo (ja ompelee, esittelisin teille ylioppilasmekkoni jos mahtuisin siihen) myös maalaa posliinia. Oli vaikea valita, minkä kaikista kotikotoani löytyvistä hienouksista kuvaisin tänne nähtäväksi, ja päädyin sitten nostalgiasyistä näihin olohuoneen seinällä oleviin lautasiin. En muista aikaa ilman näitä kukkasia, ja olen aina ihaillut työn uskomatonta tarkkuutta ja yksityiskohtaisuutta. Äiti tapaa vähätellä osaamistaan ja sanoo maalaavansa aina mallista, mutta väitän silti, ettei kuka tahansa tekisi tätä perässä. En minä ainakaan.

Posliininmaalausta on harrastettu myös isäni puolella sukua: famo maalasi, ja Nealla on päivittäisessä käytössä isän siskon hänelle maalaama sievä lautanen.



Kun olin lapsi, koulukaverini hämmästelivät joskus kotitekoisia vaatteitani, erityisesti isän tekemiä neuleita. Lapsuusvuosiini kuului paitsi äidin neulekori olohuoneen nurkassa, myös isän neulekoneen ääni takkahuoneesta. Isä teki paljon vaatteita, varsinkin 80-luvulla kun neulotut asut olivat muotia. Itselläni ei koskaan tainnut olla neulehametta, mutta äidillä niitä oli useita, ja lisäksi monenlaisia persoonallisia puseroita. Nimipipoja isä minulle teki, kun Kristel-nimellä ei kaupoista mitään nimitavaraa löytynyt. Myös sukat meillä neulottiin koneella. Itse tein isän opastuksella itselleni ala-asteikäisenä paksulankakoneella vaaleankeltaisen hunajakennoneulospuseron, mutta hienoon ohutlankakoneeseen en saanut koskea. Inhoni saumojen ompelua kohtaan taitaa olla perinnöllistä, sillä isä oli muistaakseni ulkoistanut nämä tylsät viimeistelyvaiheet äidilleni. Kuvan harmaan kerraston housut on neulottu niin, että ainoa ommeltava on viisisenttinen haarasauma. Älkää kysykö, miten neulekoneella neulotaan pyöröneuletta. Minä en tiedä.



Lopetan Elämänlangan lähihistoriakatsauksen pikkuveljeni taidonnäytteeseeni. Velipoikahan siis on ehtinyt tehdä kaikenlaista, esimerkiksi oman sähkökitaran, mutta minusta erityisen herttainen näyte on tämä kynttilänjalka. Veljeni sorvasi sen lahjaksi äidilleni muistaakseni ollessaan ensimmäistä vuottaan ammattikoulussa. Tätäkään minä en osaisi tehdä perässä.

Tässä oli tämän viikon kuvakavalkadi. Ensi viikolla Elämänlangalla taas jotain ihan muuta.