Julkineulontaa

Olen neulonut aktiivisesti kymmenisen vuotta, ja suurin osa tutuista on tottunut siihen että minulla on aina neuletyö mukana. Olen neulonut kahviloissa, puistonpenkeillä, bileissä, baareissa, hotellihuoneissa, junissa ja busseissa, ja jopa satunnaisissa tieteellisissä konferensseissa. En muista, että minua olisi koskaan katsottu erityisen vinosti, tai että kukaan vieras olisi tullut neulomisesta mitään kommentoimaan. (Pari kertaa joku tuttu on tosin asiaa hetken pohdittuaan todennut: "Mä en ole tainnut koskaan nähdä sua ilman neuletta.")



Ameriikan maalla julkisesti neulominen on ilmeisesti jotenkin kummallista, outoa tai noloa... Tai on ainakin ollut ennen kuin neulomisesta tuli trendikästä. Neulovien ystävien kanssa tätä mietittyämme olemme tulleet siihen tulokseen, että kaikki johtuu peruskoulusta. Suomalaisessa peruskoulussahan kaikille opetetaan neulomisen alkeet alaluokilla, joten niin naiset kuin miehetkin ovat ainakin pidelleet käsissään neulepuikkoja jo lapsina. Suomi on muuten kuulemma ensimmäinen maa, jossa käsityö otettiin koulujen opetusohjelmaan, kansakoulun isä Cygnaeus kun arvosti paitsi teoreettista tietoa myös käsillä tekemisen taitoa. (Jyväskylän yliopiston museon sivuilla kerrotaan lisää Uno-sedästä.)

Eihän moni tietenkään ilman pientä muistutusta osaa luoda silmukoita tai neuloa nurjaa, ja yhdellä jos toisellakin ainoaksi neuletyöksi on jäänyt se muotopuoli ruskea ainaoikeinneuleinen patalappu, jonka reunaan virkattiin vaivalloisesti toisella värillä nirkkoja ja ripustuslenkki. Neulovaa nuorta ei kuitenkaan täällä pidetä mitenkään erityisen kummallisena. Rapakon takana neulominen taas on kuulemma tähän uuteen trendiin asti ollut isoäitien puuhaa.

Tämän pitkän pohjustuksen jälkeen päästään viimein asiaan. Aiemminkin mainitsemani Danielle (joka värjäsi mm. sen kauan muotoaan etsineen sukkalangan) keksi taannoin, että olisi mukava järjestää maailmanlaajuinen julkineulomispäivä. Suomalaiseen kulttuuriin tottuneena pidin ideaa aluksi amerikkalaisena höppänä. Täällä suomenmaallahan esimerkiksi neulontalistalaiset pitävät kuukausittaisia tapaamisia ainakin Helsingissä, Espoossa, Turussa ja Joensuussa, ja varmaan muuallakin, ja kuten aiemmin totesin minulla itselläni on kudin mukana suunnilleen kaikkialla.



Minun oli kuitenkin pakko lähteä mukaan paristakin syystä. Ensinnäkin joku, olisikohan ollut Kati, yllytti Marjutin blogin kommenteissa meitä hulluja järjestämään Espoossa jotain julkineulontapäivän kunniaksi. Hullujahan tunnetusti ei saa yllyttää, voivat vielä vaikka mennä tekemään mitä käsketään. Sitten vielä Susanna meni puhumaan paikallisen lankakaupan omistajan kanssa, niin että Neuletikki oli meitä varten auki pari tuntia lauantaina päivällä.



Neuletikki on pieni kauppa, enkä ole koskaan nähnyt sitä niin täynnä kuin lauantaina. Mikä parasta, suurin osa asiakkaista oli tuttuja. Papparazzitkin olivat paikalla, tai siltä ainakin salamavalojen räiskeessä tuntui. Uhkausta kuvaajien heittelemisestä lankakerillä ei kuitenkaan taidettu toteuttaa. Mayflower-puuvillalanka teki kauppansa erilaisia lastenneuleita varten, kuvassa oikeassa alakulmassa on menossa värivertailu.



Nealle Neuletikki onkin jo tuttu paikka. Lankakauppa näyttää konttausikäisen perspektiivistä aika erilaiselta kuin näin aikuisen näkökulmasta. Hippiäistä tosin vielä toistaiseksi näyttävät teknolelut kiinnostavan enemmän kuin langat. Nea ei edes ollut pienin paikalle ilmestynyt neuloja, vaan kaikkein pienimmäisen voi bongata tuolta yhtä kuvaa ylempää.

Yksi jos toinenkin sortui lankaostoksiin, ja Susannan kanssa naureskelimmekin ulos päästyämme, että pelkästään meidän ostoksemme varmaankin kattoivat parin tunnin lauantaiaukiolon kulut.



Hovikuvaajani ikuisti tämänkin: lapsiparka saattaa jäädä vaille istumatilaa, kun äiti pääsee lankakauppaan. Pussissa on 8 kerää Loftia, jonka avulla ajattelin yrittää selvittää kuinka oikein teinkään huovutetun neulelaukkuni. Huoleen ei ole aihetta, Nean ei tarvinnut kontata kotiin. Teemu pisti lankapussin reppuunsa, ja lapsi sai rattaansa takaisin. (Juu, olen lankalaihiksella. Diili on, että lankaa saa ostaa jos laihtuu, ja minä olen reippaasti pudottanut jo useamman kilon.)



Neuletikin jälkeen suuntasimmen Sammontorille ja valtasimme muutaman penkin. Puikot kilisivät ja neulekirjat kiersivät ihasteltavina. Minun kirjastoni karttui taas, kun Kati toi minulle Last Minute Knitted Giftsin.

Aurinkoisen aamun jälkeen Tapiola kuitenkin muuttui tuuliseksi ja puolipilviseksi, ja siirryimmekin vähitellen sisään Heikintorin Escafé-kahvilaan. Kahvilassa joku vanhempi täti taisi jotain käydä kommentoimassa, mutta muuten emme erityisemmin keränneet katseita. Vai muistaako joku paikalla ollut toisin? (Ja mitä se täti muuten sanoi?)

Amerikkalaiseen hömpötykseen lankeaminen kostautui, ja jouduin pakenemaan paikalta kotiin potemaan päänsärkyä joka ei talttunut kahvilla, venyttelyllä, ulkoilulla eikä särkylääkkeillä. Muut kuulemma julkineuloivat reippaasti neljään saakka. Hauskaa oli, ja mieluusti olisin ollut seurassa pidempäänkin. Onneksi pääkaupunkiseudun neuletapaamiset jatkuvat näillä näkymin kesälläkin. Seuraavan kerran taidetaan tavata reilun viikon päästä tiistaina, kun Leppävaara kutsuu, joten tervetuloa vaan kaikki sankoin joukoin harrastamaan julkineulontaa.