Sukkasillaan

Olipa kerran monen monta vuotta sitten neuloja, joka ei ollut koskaan kutonut sukkaa. Hänen käsissään syntyi monenlaisia palmikkopuseroita, pitsineuletakkeja ja jopa kirjoneuleita, mutta sukkia hän ei uskaltautunut yrittämään. Neuloja oli kuitenkin köyhä opiskelija ja neuloi kavereilleen henkensä pitimiksi, ja kun eräs nuori nainen halusi polvisukat norjalaistähtikuvioilla, ei neulojan auttanut kuin yrittää. Urheasti hän kokosi puikkonsa ja selätti sekä varren että kantapään apunaan vain äiti, kolme erilaista sukkakirjaa, lankavyötteen ohje sekä teologisen tiedekunnan ystävällinen vahtimestaritäti. Sukat valmistuivat, ja olivat kuulemma sopivat ja käytössä mukavat. Valitettavasti tästä varhaisesta tuotoksesta ei ole olemassa valokuvaa.

Niin se alkoi, minun urani sukkaa kutovana mummona (emmekös me neulebloggaajat juuri sellaisia ole?). Sittemmin valmistuivat vielä muutamat satunnaiset tilaussukat, mutta en laisinkaan ymmärtänyt mitä hauskaa sukkien neulomisessa on. Sukkapuikot tuntuivat vaivalloisilta ja putoilivat keskeneräisistä töistä, ja neuleen kuljettaminen mukana oli aivan mahdotonta. Tartunta oli kuitenkin saatu ja sukkavirus iti.



Taudin lopullisen puhkeamisen laukaisi joku vauvalehti sinä keväänä kun odotin Neaa. Lehdessä oli neuleohjeita! Pieniä lapasia! Aivan ihqut pienet sukat joissa oli ihan oikeat pienenpienet vahvistetut kantapäät! Menoahan se sitten oli. Ensimmäisten pikkuisten sukkien jälkeen on ehtinyt syntyä jo niin monta sukkaparia, että aina välillä olen heittänyt puikot nurkkaan ja vannonut että sukkia en ainakaan enää kudo. (Kumma juttu muuten, että vaikka normaalisti neulon, niin sukkia tulee välillä kudottuakin.)



Sortuminen tapahtuu kuitenkin väistämättä yhä uudelleen. Viimeisen kahden vuoden aikana on syntynyt sileää sukkaa ja palmikkosukkaa, kirjoneulesukkaa ja pitsisukkaa. On pientä sukkaa ja isoa sukkaa, yksiväristä sukkaa ja pätkävärjättyä sukkaa. On neulottu sukkia suusta alas ja kärjestä ylös. Poikittain ei sentään vielä ole tullut kokeiltua. Olisin koonnut kaikki parin viime vuoden sukat pinoon ja kuvannut ne, mutta valitettavasti ne ovat kummasti hajaantuneet eri tahoille, enimmäkseen lahjoiksi. Viimeisimmät kaksi paria muuttivat Haukilahden avoimeen päiväkotiin, koska kaikki äidit eivät kuulemma kuljeta aina mukanaan villasukkia selkärepussa. Eikö olekin kumma juttu?

Ilmeisesti sukkavirus myös tarttuu, sillä moni neulebloggaaja on ehtinyt julistaa vuoden 2005 Sukkavuodeksi. Itse olen ehtinyt osallistua viime kuukausina peräti kolmeen sukkavaihtoon. Elämänlangalla odotellaan tällä hetkellä kieli pitkällä postiluukun alla, sillä Ninni uhkaili, etten ole koskaan nähnyt samanmoisia sukkia kuin ne jotka hän on neulonut minulle ihan supisuomalaisessa sukkavaihtoprojektissa. Koska Kusti ei kuitenkaan vielä ole polkenut sukkia tänne asti, on kuvassa esitteillä minulle Floridasta saakka saapunut pari. Nämä allaolevan kuvan mustanvihreät sukat neuloi Luanne, jonka mielestä oli kovin hupaisaa, että hänen sukkansa matkustaisivat Suomeen saakka.



Lopulta esittelen myös kandidaattini Kirsin taannoin julistamaan Miss Ruma Villasukka -kilpailuun. Nämä sukat ovat vielä lankakerinä, ja voin vakuuttaa ettei tähän värivalintaan ole vaikuttanut yksikään saksalainen pätkävärjäysinsinööri. Ehei, tämän aidon 70-lukulaisen väriyhdistelmän valitsin ihan itse.



Ettäs tiedätte. Maijat ilmaisivat tuossa päivänä muutamana Neuletikissä vahvan tahtonsa ryhtyä minulle tasaraitaisiksi polvisukiksi. (Lankalaihis? Ai mikä lankalaihis? Sukkalankojahan nämä vain... Eihän niitä lasketa?) Kunhan ne viimeistelyviikot tästä vielä vähän etenevät. Podenkin nyt jo pahoja vieroitusoireita, sillä puikoilla ei ole ainuttakaan sukkaparia!

Aivan vihoviimeiseksi Elämänlanka esittää yleishyödyllisen huomautuksen, ellette ylläolevasta pitsisukkalinkistä sitä jo havainneet: uusi Ulla on ilmestynyt. Siellä on muuten muitakin sukkaohjeita kuin allekirjoittaneen. Joko sormia syyhyttää päästä uusien projektien kimppuun? (Oma suosikkini ei yllättäen olekaan sukka, vaan myssy. Kiitoksia Annelle ohjeesta!)